That's what's up

Tää viikko ei lähtenyt kovin hyvin käyntiin, kun toin Tukholman reissulta tuliaisina maailman siisteimpien kenkien lisäks kauheen flunssan. Päätimpä siks lähteä mukaan poikaystävän työreissulle Turkuun, koska en jaksanu jäädä yksin kotiin sairastamaan. Ja kannatti mennä, tuli catchattua turkukamujen kanssa niin hyvin, että päädyin yhen päivän aikana syömään kaks kertaa ulkona ja juomaan ainaki viis kuppia teetä. Juttua ois riittäny kaikkien kanssa vaikka kuinka paljon. Onneks välillä tulee näitä, että muistaa miten tärkeetä on pitää yhteyttä ystäviin <3 Nyt oon kuitenkin takas Helsingissä ja tänään pääsin koulussa treenaamaan lentopallon lyöntejä, mikä oli taas ihan superkivaa pitkästä aikaa! Illalla alko myös kahden viikonlopun mittanen ohjaajakoulutus nyrkkeilyhommia varten, josta oon kans aika innoissani. Joten eipäs tullukkaan loppujen lopuks niin huono viikko, kun maanantaina nenää niistäessä luulin.

Onks hienot vai hienot? Mun Vagabondperheen uusin tulokaspari.

Flunssa-aamupala anoppilassa. Ei paljoo haitannu niistellä täs miljöössä!

Mun toinen investointi tänä vuonna: hanskat ja pinkit siteet tietysti!

Koulutukset jatkuu huomenna SandBell workshopilla ja muilla hauskoilla jutuilla, joista ootan oppivani taas paljon lisää. Tää mun tiedonjano on ihan loputon, haha! Haluun olla hyvä, tai oikeestaan paras.

Mistä motivaatio tulee?

Mä oon niitä ihmisiä, joiden on hyvin vaikee tehdä asioita ilman motia. Siivous tapahtuu sujuvammin sillon, kun pää on ihan jumissa ja tietää, että siistissä kodissa se helpottaa. Koulutehtäviäkin on kivempaa tehdä, kun pitää mielessä ne karttuvat opintopisteet ja edistymisen. Ja mitä treenaamiseen tulee: ne tulokset. Oon nyt vuoden alusta noudattanut ihan tavallista, terveellistä, säännöllistä, monipuolista ruokavaliota ja rääkännyt kroppaa ahkerasti ja huomaan jo nyt eron, vaikka niskaotteesta ei oo kuukauttakaan.

Täytyy myöntää, että kunnon arkirytmistä oli tosi haastavaa saada kiinni syksyllä. Sitä päätöstä vaan lykkäsi koko ajan, eikä edes huvittanut yrittää kunnolla. Söin mitä sattuu ja urheilin, kun jaksoin. Huomasin olevani jatkuvasti huonolla tuulella ja väsynyt. Nytkin kyllä väsyttää, mutta ihan eri tavalla. Kakskymmentä minuuttia unta ja oon taas vireessä.

Mietinkin tässä, että mistä se motivaatio yhtäkkiä kumpuaa? Joku laihduttaa vuodessa puolet painostaan ja toinen kasvattaa lihakset luiden päälle. Mikä on se juttu, mikä saa kerta toisensa jälkeen nousemaan sohvalta, vetämään juoksulenkkarit jalkaan ja lähtemään tonne pimeään? Mikä houkuttelee ruuhkaiselle kuntosalille vanhalta hieltä haisevien äijien keskelle? No se on tietysti päämäärä, tavoite. Ja se voi olla ihan mitä vaan!

Mä en yleensä ajattele salille, tai muuhun harrastukseen lähtiessäni, että mun on pakko mennä. En myöskään ajattele, että en saa unelmakroppaani, jos en mene. Sen sijaan mulla on pieniä osatavoitteita, kuten hyvä fiilis treenin jälkeen tai kipeet lihakset seuraavaksi päiväksi. Tietysti mulla on pidemmän aikavälin tavoitteita myös, kuten nyt tämä bootyn kasvattaminen. Takaraivossa on kyllä koko ajan kuva siitä, millasen kropan haluan ja siihen tähdätään, mutta en mä voi sitä pelkästään miettiä. Ne pienet saavutukset on tärkeämpiä.

Ei oo mitään siistimpää, kun huomata jaksavansa pari toistoa lisää, tai että vaakalukemasta on kadonnut pari kiloa. Se, että näkee konkreettisesti kovan työn tuloksen, on paras motivaattori jatkamaan. Miks lopettais nyt, kun on päässyt hyvään vauhtiin ja huomaa, että pystyy asioihin, mihin ei olis aikasemmin uskonut? Itsensä ylittäminen, ah!

Motivaatio tulee siis sisältä.  Pitää kysyä iteltään, mitä haluaa saavuttaa. Ja sitten pilkkoa se osiin. Välillä saattaa tulla mieleen, että mitä hittoa mä teen, mutta huonot päivät korvataan yleensä kourallisella hyviä. Alottaminen on aina vaikeinta, mutta sen yli pääsee vaan yhdellä tavalla.

Hidas vapaapäivä

Mä oon tänään ollu aamusta asti ihan vetelä, mut sillä lailla hyvällä tavalla. Meillä oli koulussa eilen PT-koulutuksen lisenssivaiheen teoriakoe ja sen jälkeen kävin hoitamassa vielä käytännönkokeen pois alta. Vaikka mulle ei tää ihan ykkösjuttu opiskeluissa ookkaan, niin onnistuin vaihteeks luomaan itelleni kauheen stressin koko hommasta. Kokeen jälkeinen fiilis eilen olikin lähinnä mahtavan häkeltynyt, koska olin jotenkin niin satavarma, etten läpäse koko hommaa. Mutta täs sitä ollaan, teoriaosuus meni ihan hyvin ja käytännön osuuskin hyväksytysti läpi! Joten tänään annoin itelleni luvan vähän höllätä.

Oli niin rauhottava laskevan talviauringon valo täällä kotona, että onneks ehdin sen ikuistaa. Ei kestä kovin kauaa nää hetket. Rauhottumisen lomassa oon vaan pessy pyykkiä ja surffaillu netissä, löysin myös aikas herkulliselta kuulostavan raakabrownieohjeen täältä. Täytyy ehkä testata…

On kyllä myönnettävä, että mulla on jotenkin vähän huono omatunto tästä kotona luimimisesta. Miettii vaan, että oisko jotain mitä pitäis tehdä. Oisko mitään kouluhommia? Kotitöitä? Miten sitä oppis hellittämään hetkeks, laittaa vaan aivot narikkaan ja nauttia vaikka tosta auringosta ja ihanasta kodista. Siinä on mulla vielä harjottelemista.

Asiasta toiseen, meille tuli nimittäin uudet verhot viikonloppuna. Eihän tässä ollakkaan ku puol vuotta asuttu vastapäisen koulun väen iloksi ilman näkösuojaa. Vihdoin mäkin voin huoletta heilua täällä puolialasti, mikä vapaus! Verhot/kaihtimet on Woodnotesilta ja voin kyllä suositella. Noi blokkaa vanhoista ikkunoista tulevan kylmyydenkin niin hyvin, että mulla on nykyään melkein jopa kuuma nukkuessa. Kyllä perfektionistin sielu nyt lepää, kun koti alkaa olla täydellinen.

Treenaamisen puolella oliskin sitten pyllypäivä tiedossa. Oon vihdoin saanut oikeet eväät kyykkäämiseen mun kireiden lonkankoukistajien kanssa, joten täältä tullaan bikinibooty! Nyt pitääkin alkaa loihtimaan treeniruokaa mun pehvalle, jotta se jaksaa kasvaa isoksi ja vahvaksi. Heippa!

Loppiaisjoogat

Mä oon täällä aika innoissani, koska mun ukko palaa vajaan kuuden tunnin päästä lomareissultansa kotiin! Alkokin jo vähän ottaa päähän viestillä tulevat hehkutukset Etelä-Afrikan ilmastosta (+30), Cape Townin mahtavasta ostosvalikoimasta, aurinkoisista rannoista, jne... Kielsin sitä ruskettumasta, etten näyttäis ihan muumiolta sen vieressä.

Tää päivä on mennyt siis lähinnä kelloa vilkuillessa, joulua laatikkoon pakkaillessa ja tenttikirjaa vältellessä. Miksi se lukeminen on niin vaikeeta, vaikka aihe on maailman kiinnostavin?? Päätin kuitenkin antaa itelleni anteeks tänään, sillä en pystyis kuitenkaan keskittymään innostukseltani. Sen sijaan keksin harrastaa kehonhuoltoa eilisen kuntopiirin aiheuttamien tukosten lievittämiseksi.

Kävin syksyllä iyengarjoogan alkeiskurssilla ja tykkäsin paljon. Vaikka tunti oli vaan kerran viikossa, kehityksen huomasi aika nopeesti. Liikkuvuus parani, eikä asanoissa pysyminen ollut enää pelkkää tutisemista ja puhisemista. Kurssi loppui, mut onneksi kirjahyllystä löytyy apuope.

Testailin siis huvikseni mikä on tämänhetkinen taitotaso ja kuten arvata saattaa, jäykkää on. Yllättävän nopeasti kuitenkin epämukavuus katosi ja oli vaan rentouttavaa. Suurin osa näistä kirjan asennoista ja venytyksistä kuitenkin näyttää paljon helpommalta, kuin miltä se tuntuu ja mihin ite pystyy, joten kyllä noihin täydellisiin suorituksiin vielä superpaljon matkaa on. Pääasia on kuitenkin se hyvä fiilis ja mömmöjen saaminen liikkeelle kropassa, joten mun joogahetki onnistui täydellisesti!

Hyvästä olosta puheenollen: kun kerroin eilen mun sokerilakosta ja siitä kuinka ei edes tee mieli makeaa, perun puheeni. Tänään tuntuu, että voisin syödä ihan mitä vaan, vaikka sokeria suoraan purkista. Eikä asiaa helpottanut yhtään se, että siivoillessani löysin keittiön kaapista mun synttärilahjaks saamia herkkuja. Please kill me now.

Ei muuta kun kaapin ovi kiinni, pysykööt siellä vaan piilossa. Noi on varmaan tosi pahojakin.

Hyvästit rankalle syksylle

Tässä vuoden vaihduttua uuteen oon tehnyt päätöksen, joka olis kyllä pitänyt tehdä jo viime vuoden puolella. Sokerilakko nimittäin. Tai ehkä sitä vois kutsua myös vierotushoidoksi. Viime syksy oli opiskelujuttujen kannalta tosi raskas ja stressaava ja kun kaikki ahdisti, mä söin herkkuja. Lisäksi mulla oli kaiken treenaamisen jälkeen penikat siinä kunnossa, että hieroja kielsi niiden rasittamisen kokonaan. Sen seurauksena motivaatio liikkumiseen jossain määrin lopahti. Siitä tuli jotenkin tapa, annoin itelleni luvan jäädä treenaamisen sijaan kotiin karkkipussin kanssa ja kyllähän se nyt näkyykin kropassa, sekä henkisesti että fyysisesti.

Totuus peiliin katsoessa on se, että mä en halua näyttää tältä kesällä. Mä en oo ylipainonen, eikä kukaan muu välttämättä oo ees huomannut mitään muutosta. Mun ruokavalio ja liikkuminen on muuten ollu ihan kunnossa, mutta iltasin oon vaan napsinut kaikkea mahdollista, nimenomaan makeeta. Tunnen kuitenkin oman kroppani ja tiedän, millon sillä ei oo kaikki hyvin. Miksi siihen ei vaan kiinnitä huomiota aikasemmin?

Kuva

Siksi oonkin niin kiitollinen tästä uudesta vuodesta. Päätös muutoksesta on nyt tehty ja siitä mä aion pitää kiinni. Viisi päivää oon elänyt ilman palaakaan makeaa, enkä kaipaa sitä oikeastaan enää yhtään. Suklaa maistuu sen hetken taivaalliselta suussa ja pienestä määrästä voikin jäädä hyvä fiilis. Syksyllä vedin kuitenkin jatkuvasti överiksi ja siitä tuli kunnon syöksykierre. Nyt oon vihdoin saanut katkaistua sen.

Mä oon vähän ailahteleva luonne ja luultavasti mulle tulee viime syksyn kaltaisia huonompia kausia, mutta kyllä niistä selvitään. Muistelen aina vuoden alkua 2010, kun sain tarpeekseni omasta liikkumattomuudesta ja alotin treenaamisen uudelleen ihan nollasta. Olin melkein koko kevään tiukalla ruokavaliolla ja tein rankkoja intervallitreenejä vähintään kolme kertaa viikossa. Oliko lopputulos hyvä? Eipä tietenkään. Laihduin liikaa ja tajusin lopettaa vasta, kun kaverit huomauttivat asiasta. Itsestäni opin sillon kuitenkin sen verran, että mä pystyn siihen, jos haluan. Nyt vaan paljon fiksummin.

Kuva

Mä toivon hartaasti, että tästä tulee taas elämäntapa. Sokerinsyönti on mulle ollu se paheista pahin ja olisin niin onnellinen, jos pääsisin siitä lopullisesti eroon. Pystyisin vastustamaan pöydällä lojuvia konvehteja ja syntisen hyviä leivonnaisia. Niin, että mä voisin syödä yhden ja jättää siihen. Se olis ihanaa! Nyt mä oon kuitenkin jo kovaa vauhtia menossa siihen pisteeseen, enkä todellakaan aio epäonnistua. Joten heippa minttukrokanttisuklaa, nähdään herkkupäivänä!

Ruokahommia

Mä rakastan ruokaa. Ja välillä myös vihaan. Oon lukenut ravitsemustieteitä avoimessa yliopistossa ja ottanut itse paljon selvää aiheesta ja oon tullut siihen lopputulokseen, että tässäkin asiassa tieto lisää tuskaa. Heti, kun on saanut ruokavalionsa kohdilleen, tulee joku uus karppaustyyppinen trendi, joka saa hetkeks pään sekasin. Tai sitten julkastaan uus tutkimustulos liittyen jonkin ruoka-aineen myrkyllisyyteen. Eikä kymmenet eri koulukunnat siitä, mikä on hyväksi ja mikä ei, auta enää ketään.

Mun mielestä ruuasta on tehty liian iso numero. Sen pitäis olla maukasta ja ravitsevaa polttoainetta, josta tulee hyvä olo. Nykyään on kaikenlaisia dieettiasiantuntijoita ja erikoisruokavalioeksperttejä, jotka julistaa jonkun tietyn teorian puolesta. Mutta eihän kukaan tuntematon ihminen voi sanoa, että kaikkien kannattaa syödä näin, jotta laihtuu ja voi hyvin. Se mikä sopii sulle, ei välttämättä sovi mulle.

Oon siinä mielessä onnekas, että voin syödä melkein mitä vaan, jos valkosta vehnää ei lasketa. Se on kuitenkin asia erikseen, mistä tulee hyvä olo ja mistä ei. Ravinnosta saatava hyvä fiilis onkin mun mielestä se syömisen ykkösjuttu ja se on paras oman ruokavalion koostamisen mittari. Miks vetäisit väkisin monta maitorahkaa päivässä vaan siks, että muutkin syö, vaikka siitä tulee tunkkanen olo? Mun mielestä myös pieni epäterveellinen jälkiruoka voi tuoda hyvän olon, psyykkisesti.

Nää oikeenlaisen syömisen ja superfoodkulttuurin hehkutukset alkaa mennä jo siihen, että ihan tavallisen maijameikäläisen yritykset lisätä kasviksia ruokavalioon ei enää riitä. Pitäisi olla vieläkin parempi. En usko sen auttavan meidän liikalihavoituvaa, heikosta itsetunnosta kärsivää yhteiskuntaamme kovinkaan paljon.

Voisko joku ruokaguru siis alkaa mainostaa ihan tavallista syömistä terveellisenä? Että tärkeintä on syödä niin, että kroppa voi hyvin ja sen huomaa myös itse. Sillä tavalla rennosti, ettei ruoka ainakaan olis se stressiä aiheuttava tekijä. Ja kun voi hyvin, voi välillä myös possutella. Joskus syöt pitsan, useimmiten et.

Laiskuus vs. perfektionismi

Kaikki varmaan tietää sen fiiliksen, kun on suunnitellut päivän täyteen kaikenlaista ohjelmaa ja puolessa välissä päivää motivaatio vaan yksinkertasesti lopahtaa. Mulle kävi tänään just niin. Aamulla lähdin innokkaana (tosin myöhässä) kirjastolle lukemaan tenttiin, josta koululle syömään, tunnille ja vielä takas kirjastoon. Sen jälkeen piti vaan nopeesti syödä kotona ja lähteä joogaan, mut sitte. Sain smoothien käteen, istahdin sohvalle ja siihen jäin. Ja tässä oon edelleen.

Mua alko mietityttämään, että mistä se johtuu, se yhtäkkiä iskevä laiskuus. Väsymyksestä? Saamattomuudesta? Siitä, ettei vaan kiinnosta? Mä luulen, että mun ongelma on yksinkertasesti minä itse. Oon huomannut, että oon ihan mestari uskottelemaan ittelleni kaikkea. Tänään olis ollut seisoma-asanoita ja mulla on vatsalihakset niin kipeet, ettei kannata mennä. Ja ku Juhankin on koulussa, ni ei munkaan tarvii mennä. Nyt ku miettii tätä koko tilannetta, ni ihan oikeesti? Meninkö mä noin helppoon? Mä oon joko hyvä valehtelija, tai sitte tosi hyväuskonen.

Toisaalta, onko niin vakavaa, jos yks joogatunti jää väliin? Eilen aamulla kävin tekemässä keskivartalotreenin, luin tenttiin, leivoin ja kävin vielä illalla boksaamassa. Ja tän päivän tenttilukemisista mainitsinkin jo. Miks ylipäätään kokee onnistuneensa vaan, jos on saanut jotain aikaseksi?

Käytiin yks kerta koulussa läpi enneagrammia ja tehtiin myös testi, jonka mukaan mä oon -ylläriylläri - perfektionisti. Perfektionistin piirteisiin kuuluu se, että saattaa helposti tuntea epäonnistuneensa, ellei ns. "elä täydellisesti". Siks yritän opetella antamaan itelleni armoa tämmösissä tilanteissa, koska sorrun usein vaan vaatimaan liikaa.

Tästä voi siis vetää johtopäätöksen, että mun yhdelle minälle kelpaa vaan täydellinen ja toinen minä on mestari uskottelemaan kolmannelle, laiskuri-minälle, ettei tarvii toimia niin kun eka käskee. Mitä mä teen?! Pitäiskö taistella uskottelua ja laiskuutta vastaan? Vai antaa niille valta ja yrittää unohtaa täydellisyys? Miten mä tiedän, mitä itse haluaisin tehdä? Kerron, kun se selviää.